Tiistain lehdessä oli kaksi uutista, jotka eivät mitenkään liittyneet toisiinsa ja kuitenkin niillä oli yhtymäkohtia keskenään.

Saksassa 18-vuotias entinen oppilas hyökkäsi kouluunsa haavoittaen yhdeksää ihmistä ja tappaen lopuksi itsensä. Motiiviksi teolleen nuori mies ilmoitti koston. Hän halusi kostaa opettajilleen, koska hän koki, että ainut asia joka hänelle opetettiin kunnolla koulussa, oli se, että hän on luuseri. Hän koki, että koulussa saamansa opetus oli syönyt hänen itsetuntonsa ja se synnytti hänessä vihaa ja kostonhalua.

Toinen uutinen kertoi, että suuresti arvostamani lastenpsykiatri Jari Sinkkoselle oli annettu Suomen Unicefin tämän vuoden Lapsen oikeuksien vaikuttaja -tunnustus. Palkitsemistilaisuudessa Sinkkonen kiteytti lapsen hyvän itsetunnon kehittymisen näin: Hyvää itsetuntoa ei rakenneta tyhjällä kehuskelulla, mutta jos lapsi on pyrkinyt johonkin ja sen myös saavuttanut, siitä pitää antaa palautetta. Silloin kehut osuvat kohdalleen.

Tämä pani minut jälleen kerran pohtimaan vanhemmuuden vaikeutta. Siinä tapahtuneet laiminlyönnit ja virheet voivat pahimmillaan aiheuttaa suurta kärsimystä monta sukupolvea eteenpäin. Toisaalta hyvä vanhemmuus on kuin tiedolla ja taidolla sijoitettu pääoma – se tuottaa hedelmää tuleville sukupolville. Olen sitä mieltä, että lasten kasvattaminen ja ohjaaminen on vaikein ja haastavin tehtävä, mitä kenellekään ihmiselle on koskaan annettu.