Vuoden vaihtuessa olin perheeni kanssa perinteisesti pääkaupunkiseudulla, missä meillä on pitkäaikaisia ystäviä hyvä joukko. Osa heistä siltä ajalta, kun itse asuimme Helsingissä neljännesvuosisata sitten. Ohjelmaan kuului kristityn kasvun kannalta tärkeitä elementtejä ja puitteet oli luotu konferenssin muotoon.

Takaisin Kuopiossa käteni ovat olleet täynnä työtä vaalien ”infrastruktuurin” luomiseksi. Tapaamisia, puhelinsoittoja, paikallislehdissä käyntejä, vaalikassan kartuttamista, vaalimateriaalin hankkimista, satojen kilometrien ajoa jne. Tämän päälle vielä kuopuksen muutto Porvooseen opiskelemaan. Opinnot alkavat ammattikorkeakoulussa torstaina 11.1. Näin vanhempina suorittamamme perustyö on jotakuinkin päättynyt, 25 vuotta, 6 kuukautta ja yksi viikko siitä kun se alkoi esikoisen syntymän myötä. Yksi vaihe elämässä on päättynyt, koti on tyhjentynyt, pöly jäänyt jäljelle. Uusi elämänvaihe on alkamassa 52 vuoden iässä. Eipä hassummin, tuntuu ihan mukavalta.

Tulevaisuuden tärkeä rooli on sitten ”kaikkitietävänä isovanhempana oleminen”, mutta se on siis vielä tulevaisuutta. Onneksi, sillä tässä kerkiää vielä hieman viisastua ennen sitä. Joskus olen miettinyt, että lapsia pitäisi saada vasta viisikymppisenä, jotta osaisi heitä kasvattaa, mutta tämä lienee biologinen mahdottomuus eikä mikään yhteiskunta sitä kestäisi, joten päätän pohdintani siltä osin tähän.

Tässä kohti aion viettää vaimoni kanssa vapaata; palaan näissä merkeissä 19.1. jälkeen.