Björn Cederberg, 73

Jokelan eiliset koulusurmat ovat suuri kansallinen tragedia, josta toipuminen on pitkä ja tuskallinen tie. Haluan tässä esittää surunvalitteluni ja osanottoni menehtyneiden omaisille ja myötätuntoni koulun opettajille ja muulle henkilökunnalle. Rukoilen teidän puolestanne kuten myös heidän puolestaan, jotka ovat kriisityössä mukana!

Eräs eilen illalla TV:ssä haastateltu asiantuntija sanoi jo kymmenen vuoden ajan pitänyt itsestään selvänä, että jotakin tällaista tapahtuu Suomessa  milloin tahansa. Perusteluna hän sanoi, että jos oppilas tuntee itseään vahvemmaksi kuin koulu ja siinä toimivat aikuiset, mitä tahansa voi tapahtua kun nuori ottaa vallan omiin käsiinsä. Hän kertoi liikuttuneensa kyyneliin pojan kirjoitusten siinä kohdassa, missä poika kertoi joskus uskoneensa inhimillisyyteen, rakastetuksi tulemisen kokemukseen ja oman elämän merkitykseen. Nyt hän oli kaiken tämän kadottanut. Miksi hän koki näin?

Suomi ei ole enää kaukana suuresta ja turvattomasta maailmasta oleva rauhaisa lintukoto. Viimeistään nyt tämä idylli on särkynyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Tragedia synnyttää koko joukon kipeitä kysymyksiä: Onko suomalainen yhteiskunta sairastunut tehokkuuteen siinä määrin, ettei yksilöä enää huomata? Onko yhteisöllisyys hävinnyt korostaessamme niin vimmatusti yksilön vapautta? Miksi ei kukaan välitä tai puutu tilanteeseen kun pahan olon oireet tulevat esille? Vai onko niin, että oireita ei enää osata edes tunnistaa, koska yksilön vapaus ilmaista itsensä on loukkaamaton, kunhan se pysyy lain oikealla puolella ja kunhan sitä ei voi katsoa mielisairauden oireeksi? Missä kulkee terveen ja sairaan raja, kun nuori vetäytyy omiin oloihinsa? Olemmeko jollakin tavalla vastuussa myös naapurin lapsen pahasta olosta? Voivatko vanhemmat valvoa nuortensa tekemisiä esimerkiksi netissä? Olisiko tämä tragedia ollut vältettävissä, jos joku olisi ymmärtänyt suhtautua nettivideoihin ja kirjoituksiin vakavasti? Entä keneen olisi pitänyt ottaa yhteyttä? Voiko tämän jälkeen tapahtua jotakin vastaavaa?

Selvää on, että kriisityö jatkuu vielä pitkään ja monissa perheissä vietetään unettomia öitä. Kriisi ulottuu terveydenhuoltoon ja mielenterveystyöhön, jonka merkitys korostuu aikana, jolloin julkinen terveydenhuolto on erittäin vakavan kriisin kynnyksellä.

Valtioneuvosto kokoontuu tänään klo 13 päättämään poikkeuslaista, jonka turvin irtisanoutuneet sairaanhoitajat voidaan pakottaa työhön 19. marraskuuta lukien, mikäli arkkiatri Risto Pelkosen johtama sovittelulautakunta ei sitä ennen (siis tänään klo 13) pääse molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Aikaa on enää vajaa tunti.

Toivon todella, että tämä kriisi voidaan välttää!