Syksyllä 1985 järjestettiin Pohjoismaiden lastenlääkäreiden kongressi Oulussa, jossa siihen aikaan asuin ja viimeistelin lääketieteen opintojani. Minulla oli mahdollisuus mennä mukaan kongressin avajaisiin kun muutenkin olin lähettyvillä.

Kongressin isäntänä toimi lastentautien silloinen professori Kauko Kouvalainen, joka oli ollut opettajani lastentaudeilla. Avajaispuheenvuoron piti kuitenkin arkkiatri Arvo Ylppö, tuolloin 98-vuotias. Hän piti puheen ilman paperia suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Haltioituneena kuuntelin Ylpön sujuvaa ja valloittavaa puhetta. Itsessäni vahvistui muutaman vuoden kytenyt halu pyrkiä opettelemaan puheiden pitämistä.

Olen perusluonteeltani ujo. Oppikoulussa en mielelläni ollut luokan edessä ja kun sellainen tilanne vuorollani tuli, tunsin itseni varsin epämukavaksi. Minua jännitti, suorastaan pelotti. Olin täysin mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolella. Lähipiirissäni ei myöskään ollut ketään aikuista, jolta olisin voinut ottaa mallia.

Elämä on kuitenkin yllättänyt. Vuoden 1985 jälkeen olen pitänyt toistatuhatta puhetta eri tilanteissa ja eri kuulijakunnille. Seurakunnissa, juhlissa ja kaupunginvaltuustossa. Olen puhunut myös ulkomailla englanniksi, muun muassa hääjuhlassa Pohjois-Italiassa paikallisessa katolisessa kirkossa syyskuussa 2017 ja useita kertoja tutussa seurakunnassa Madeiran saarella.

Hyväksi puhujaksi oppii vain puhumalla. Omista virheistään oppii. Kokemuksen karttuessa luontainen jännittäminen myös vähenee. Eräs puhetaidon opettaja lausui vuosia sitten viisaasti: ”Ei haittaa, vaikka on perhosia vatsassa. Haasteena on saada perhoset lentämään muodostelmassa.”

Rohkaisen opettelemaan puheiden pitämistä. Se on jalo taito, ja sillä taidolla on varmasti käyttöä.