Savon Sanomat kirjoittaa tänään siitä, miten Kuopion kaupungilla on kuumeinen pula työntekijöistä mielenterveyspalveluissa. Jopa kaksi kolmasosaa normaalista työpanoksesta puuttuu.

Tämä on todella hälyttävä asia. Etenkin juuri nyt, kun olemme avaamassa yhteiskuntaa vähitellen yli vuoden kestäneiden koronan aiheuttamien erilaisten rajoitusten jälkeen. Ei siis riitä, että korona on jättänyt meille mittavan somaattisen (=ruumiillisten sairauksien) hoitovelan, nyt meillä on lisäksi mittava mielenterveyshäiriöiden ja psyykkisten sairauksien hoitovelka päällä.

Tämä tieto ahdistaa. Tunnen avuttomuutta tämän edessä. Mitä me voimme tässä tehdä? Me emme voi pakottaa työntekijöitä pysymään aloillaan ja ”ruodussa”. Jokainen on vapaa hakemaan itselleen toisen työpaikan, mikäli nykyinen ei syystä tai toisesta miellytä, ei vastaa omia tavoitteita tai tuntuu liian raskaalta.

Ajattelen niitä nuoria, jotka eivät tällä hetkellä pääse keskustelemaan omista asioistaan jonkun luotettavaksi koetun aikuisen kanssa. Mitä heille tapahtuu, jos he joutuvat sietämään ahdistunutta oloaan kymmenenkin kuukautta pääsemättä puhumaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa ja purkamaan hänelle pahaa oloaan? Tämä ei täytä hyvinvointivaltion tunnusmerkistöä.

Odottaessamme uusia työntekijöitä tilalle me voimme tehdä edes jotakin. Me voimme osoittaa kiinnostustamme ja myötäelämisemme niitä nuori kohtaan, jotka ovat meidän vaikutuspiirissämme. Puhelin on keksitty, kahvilla voi käydä nuoren kanssa, voi kirjoittaa ihan tavallisen kirjeen tai kortin, voi viedä nuoren ulos syömään tai mennä hänen kanssaan harrastamaan jotakin yhdessä. Mahdollisuuksia on paljon.

Jos et voi mitään edellä mainituista tehdä, voit kuitenkin rukoilla tuntemasi nuoren ja nuorten puolesta. Tehdään edes jotakin!