Tämä artikkeli on julkaistu Kuopiossa ilmestyvässä ViikkoSavo-lehdessä keskiviikkona 31.1.

Kouluttaminen on osa työnkuvaani. Tätä kirjoittaessani olen Kouvolassa kouluttamassa kuudentoista ihmisen ryhmää, jonka yhteinen nimittäjä on työttömyys. Kurssilaisten ikä vaihtelee kahdenkymmenenviiden ja viidenkymmenenseitsemän välillä ja heidän lähtökohtansa ovat kovin erilaiset.

Asenne ja motivaatio ovat osa työkykyä. Näillä voidaan kompensoida puutteita ammatillisessa osaamisessa ja minimoida sairauden aiheuttamia rajoitteita. Asenne on ikään kuin se suurennuslasi, jonka läpi tarkastelemme ympärillämme olevaa maailmaa. Parkes Robinson on sanonut, että motivaatio on sitä, että unelmien ylle vedetään työhaalarit.

Myönteinen asenne ja hyvä motivaatio eivät ole syntymän yhteydessä saatuja lahjoja, ikään kuin niitä joko on tai ei ole. Ne ovat pikemminkin hankittuja ominaisuuksia, jotka eivät valitettavasti periydy sukupolvelta toiselle. Jokainen sukupolvi ja jokainen yksilö joutuu ponnistelemaan ja näkemään vaivaa niitä löytääkseen.

Myönteinen asenne voi auttaa ihmisiä saavuttamaan poikkeuksellisia päämääriä. Kun asenne on kohdallaan, tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja nykyhetkikin on paljon nautittavampi. Tällaiset ihmiset ovat kuin kimalaiset. Aerodynamiikan teorian mukaan, joka on todistettu tuulitunnelikokeissa, kimalaisen ei pitäisi kyetä lentämään. Kimalaisen koon, painon ja ruumiinmuodon suhde sen siipien kärkiväliin on sellainen, että on tieteellisesti mahdotonta, että se voisi lentää. Kimalainen kuitenkin jatkaa lentoaan täysin tietämättömänä tieteellisestä teoriasta.

Joitakin ihmisiä pienet vastoinkäymiset saattavat murtaa. Toisille suuretkin vastoinkäymiset ovat mahdollisuus voittoon ja kasvuun. Luther käänsi Uuden Testamentin ollessaan Wartburgin linnaan suljettuna. Beethoven oli melkein täysin kuuroutunut ja murheen murtama säveltäessään suurimpia teoksiaan.

Voisiko näitä ajatuksia soveltaa myös yhteisten asioiden hoitoon? Kykenemmekö näkemään vanhuksemme tärkeänä väestönosana, josta on kunnia pitää hyvää huolta? Ovatko lapsemme niin tärkeitä, että heidän hätähuutoansa kuullaan ja siihen myös vastataan? Onko perheiden selviäminen omasta ahdistavasta arjestaan yhteiskunnalle oikeasti tärkeä asia, vai puhummeko vain korulauseita?

Jos rehellinen vastauksemme yllä oleviin ja muihin samankaltaisiin kysymyksiin on myönteinen, meillä on myös moraalinen velvollisuus pyrkiä löytämään ratkaisuja. Pitkällä tähtäimellä ennaltaehkäisy on halvempaa kuin jo syntyneiden vaurioiden korjaaminen. Jos meillä on hyvä tahto höystettynä myönteisellä asenteella, löydämme melko varmasti oikean tavan priorisoida asioita.