Istuin tänään koko päivän koulutuksessa, jossa opiskelimme miten lukea kunnan tilinpäätöstä eli miten kunnan talouden tunnusluvut tukevat päätöksentekoa. Päivän anti oli erinomainen ja kouluttaja KHT Pasi Leppänen on todella asiansa osaava ja hän kertoo sen myös ymmärrettävällä tavalla käyttäen runsaasti rinnastuksia yksityishenkilön ja perheen taloudenpidosta.
Koulutussaliin kantautui tiedon murusia Kauhajoen aamupäiväisistä tapahtumista, mutta vasta kotiin tultuani sain siitä tarkempaa tietoa. Sana suru kuvaa nyt mieleni liikkeitä parhaiten. Tyttäreni opiskelee vastaavanlaisessa opinahjossa ja hän oli jo keskustellut runsaasti opiskelutovereidensa kanssa ja huomenna koulussa käsitellään tapahtunutta lisää.
Nyt on vakavan pohdinnan paikka. Nuorten hätä ja pahoinvointi purkautuu karmealla tavalla. Me olemme ylpeilleet loistavilla Pisa-tuloksilla samalla kun olemme jatkuvasti vähentäneet resursseja oppilaiden ohjauksesta ja kouluterveydenhuollosta tai jättäneet lisäämättä niitä mielenterveyspalveluihin. Paradoksaalista on, että Suomi on vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta suomalaiset näyttävät voivan henkisesti huonommin kuin koskaan aikaisemmin. Runsaassa 60:ssä vuodessa me olemme onnistuneet hävittämään sen pääoman, mitä sota ei voinut tuhota.
Nyt on tullut ennaltaehkäisevien toimenpiteiden aika. Meidän on avattava silmämme ja huomattava nuorten hätä ja myös vastattava siihen – nopeasti. Jos nuori joutuu odottamaan kuukausia pääsyä mielenterveyspalvelujen piiriin tai muulla tavalla kohdatuksi tulemista, ei suomalaisen yhteiskunnan resursseja käytetä järkevällä tavalla.
Jos jokainen suomalainen antaisi keskimäärin 100 euroa edellä mainittujen palveluiden kehittämiseen, saisimme kasaan noin 500 miljoonaa euroa. Sillä summalla voisi palkata noin 12500 terveydenhuollon ammattilaista vuodeksi tai vastaavasti 1250 henkilöä kymmeneksi vuodeksi, jos oletamme että palkka pysyy samana. 100 euroa olisi helppo antaa, jos näin kertyvät varat kohdentuisivat edellä mainitulla tavalla. Itse ainakin osallistuisin mielelläni sellaisiin talkoisiin. Maksettiinhan mittavat sotakorvaukset aikanaan talkoilla. Miksi ei nyt voisi toimia samalla tavalla? Jos eduskunta vain kiistelee määrärahoista, tehdään me kansalaiset jotakin. Kukahan aloittaisi keräyksen?